Menu
Koen suurta kiitollisuutta siitä kunnioituksesta, että saan valmistaa viimeisen leposijan ihmiselle ja kävellä mukana tämän henkilön polulla.
Varsinainen työ muovautuu pala palalta. Se edellyttää herkkää kuuntelua: käsissäni savi muovautuu merkitykselliseksi, se on kuin jokin kaunis laulu tai tanssi, johon tiivistyy eletyt hetket. Ajattelen, että uurnat ovat jo itsessään taideteoksia, jotka kertovat omaa tarinaansa – samalla valmistamisessa syntynyt yhteinen vuorovaikutus ja polku, joka on hyvin kulkijansa näköinen, antavat työlle vielä arvokkaammaan ja merkityksellisemmän ilmeen. Se kantaa valoa, joka tuo kauneutta ja lohtua hetkeen, joka on kipeä ja koskettaa meitä syvästi. Se antaa kuolemalle sen arvoisensa paikan – arvon elämän kiertokulussa ja ihmisenä olemisessa.
Keskellä arjen puuhien tunsin ensin aavistuksen, hentoisen kosketuksen – sen, kuinka maailmankaikkeus nivoo kudelmaa yhteen. Puhelin soi ja sain pyynnön valmistaa Kaurille viimeisen leposijan.
