”Isän kädet ovat sidotut, voimani on suurempi!”
Keskellä arjen puuhien tunsin ensin aavistuksen, hentoisen kosketuksen – sen, kuinka maailmankaikkeus nivoo kudelmaa yhteen. Puhelin soi ja sain pyynnön valmistaa Kaurille viimeisen leposijan.
Kun loin yhteyden Kauriin, tunsin herkkyyden, auki olemisen ja vahvan voimallisuuden. Niin tietysti, Kauri on rohkea vanha viisas! Valmistaessani tulevan veistoksen runkoja, aistin tunnelman olevan hentoinen, enkelimäinen, hienostunut, herkkä ja tähtipölyä täynnä. Hetki oli täynnä viisautta, hienoa helinää ja valo-olentoja.
”Sisäinen herkkyyteni ja kauneuden ristiriita on liian suuri maallisen, fyysisen olemuksen kanssa. Se, kun pyhä rakkaus kohtaa elämän raadollisuuden.”
Tehdessäni kuuntelin Johanna Kurkelan Kuolevainen –laulun sanoja ja tunsin voimallisen yhteyden. Miten kauniisti elämä kudelma nivoutuikaan jatkuvasti yhteen. Kyyneleet vierivät poskiltani, kun tunsin laskevani kohti jotain syvempää.
”Laskeudun sinne, missä kaikki kivut ja haavat repivät ja raastavat sisintäni. Ne ovat kasautuneet kerros kerrokselta, tukkien valon.”
Hetken on vain varjot ja täysi pimeys.
Kohta tuli kuitenkin se hetki, jolloin kaiken oli aika vapautua, purkautua.
”Huudan, kiljun, raivoan ja kouristelen päästäessäni itseni irti elämän haasteiden häkistä.
Yksi yö, yksi hetki, kuin koko elämä. Kuin kuiskaus, hetken pysähtyneisyys.
Avautuu varmuus oikeasta, ehdottomuus omasta polusta. Näin tie on kevyt kulkea. Nyt kaikki on oikein, juuri nyt, juuri tässä. Levollisena nautin ja tallennan itseeni jokaisen hetken, jokaisen muiston. Olen niin kiitollinen kaikesta kokemastani ja täysin varmana omasta polustani. Olen onnellinen.”
Ihailin voimaa ja päättäväisyyttä, ehdottomuutta ja uskollisuutta sisimmälle, oman polun kulkemiseen. Neuvottelemattomuutta. Järkähtämätöntä rohkeutta. Kaiken riisuneena ja alastomana – kaikessa kauneudessaan hetki sisälsi kaiken oleellisen ja merkityksellisen.
Havahduin siihen, kuinka jostain syvältä sisimmästäni kumpusi ääni. Se oli kaunis, heleä, puhdas ääni, joka puki sanoiksi jotain uinuksissa ollutta, minussa ja sinussa. Laulu oli jotakin ikiaikaista energiaa, luovuuden voimaa. Se antoi minulle tehtävän; puhua äänellä, joka tunkeutuu tajuntaani. Sanat tuntuivat omiltani. Olimme kuin kaksi vanhaa puuta elämän virrassa, kurkottaen kohti valoa. Kaikki tuntui tapahtuvan samanaikaisesti, mutta kuitenkin erillään. Käteni kulkivat vaistonvaraisesti, kuin jo aikoja sitten sovitusti. Muokkasin savea, synnytin sanoja ja tuntoja näkyväksi. Kiteytin kaiken – menneen, tämän hetken ja tulevan. Koin suunnatonta kiitollisuutta, iloa ja voimallista yhteyttä. Tuossa hetkessä, laulaessani, ymmärsin. Tuo yhteys on meissä. Joka ikinen hetki se ei ole sidoksissa aikaan tai paikkaan. Se ei erottele, vaan se kuuluu meille kaikille. Se yhdistää meidät ikuisesti. Pitää vain olla rohkea ja puhua äänellä, jonka kuulee!
Miten? Miksi? Miksi kuolema on pimeä? Miksi se satuttaa, miksi se ei ole kaunista? Miksi suru on pahasta? Loputon miksi. Loputon kipu ja kaipaus. Kuolema herättää meissä kaikki ihmisyyden haavat. Se herättää kaikki syvimmät tunteemme, ja siksi se on paikka, jonne on vaikea uskaltautua. Miksi sinne pitäisi kurkistaa? Eikö riitä, että elää ja kohtaa kuoleman, jos se osuu kohdalle?
Uskon, että elämän varjojen ja pimeyden kohtaaminen antaa voimaa kohdata elämän haasteet. Se luo aitoa ja mutkatonta kykyä olla hetkessä ja hetkessä eläminen synnyttää syvältä kumpuavaa onnea, iloa ja elämän voimaa. Se ei poista kipua tai kaipausta, mutta se antaa sisäistä voimaa, jolla voimme muuttaa ympäröivää maailmaamme.
Uskon vahvasti syntymän ja kuoleman olevan yhtä, mutta aika ja paikka vain luovat meille erilaisen sävyn. Meidän on helpompi iloita syntymää, koska siihen ei useinkaan liity omaa kipuamme, kaipausta tai surua. Kuolemassa taas omat haavamme revitään auki ja kaikki tunteemme avataan. Syntymä ja kuolema ovat samaa, mutta se mihin synnymme tai mistä kuolemme ovat vain erona. Kauri näytti tämän minulle niin voimallisesti, etten enää edes osaa kuvitella asian olevan mitenkään toisin!
Järjen ääni minussa välillä kokee syyllisyyttä, siitä että minä sain olla tässä mukana. Toisaalta olen ylenpalttisen kiitollinen ja koen suurta nöyryyttä saadessani kokea tällaista. Sain kokea fyysiset koettelemukset, ilot, surut ja riemut. Sain myös aistia jotakin niin kaunista; kaiken sen mitä tapahtuu, kun siirrymme sieluna uuteen todellisuuteen.
Toivon kovasti; jos mitenkään osaan tai voin, haluan jakaa tämän kokemuksen. Aion ainakin yrittää!
